Nuorisotyöviikolla 6

   En unohtanut tätä, vaikka näin myöhään tuleekin. Tein tämän jutun kirjallisena, niin voit lukea vaikka pätkissä, sillä tämä on pitkä juttu. Nämä muistot liittyvät parikymmentä vuotta yhtenä nuorisotyön muotona olleeseen Snoopy Camp-toimintaan. Toki tässä vain pieni pintaraapaisu, mutta saat vähän käsitystä tästäkin...



Nuorisoneuvostossa heräsi ajatus, että olisi hienoa, jos nuoret pääsisivät  pidemmälle retkelle Suomessa ja varsinkin ulkomaille. Ei kuitenkaan haluttu matkoja, joissa vanhempien varallisuus pääsisi ratkaisemaan, ketkä voivat lähteä mukaan. Niinpä ideoitiin retkitoiminta, jossa ensin tehdään yhdessä töitä matkakassan kartuttamiseksi ja matkalla asioita (esim. ruokailu) hoidetaan ryhmissä. Matkaan päästäisiin, jos yhteiseen kassaan saadaan koottua riittävä matkakassa.
Jotkut kyllä yrittivät mahdollisuutta, että he maksavat matkasta enemmän, jos ei tarvitse osallistua työtehtäviin. Se ei tietenkään sopinut, ei, vaikka eräskin sanoi isän luvanneen maksaa tuplahinnan.

Kun sitten aikanaan oli toteutuksen aika, mukaan ilmoittautuvat nuoret saivat aluksi tehtäväkseen etsiä ajatellun reitin varrelta kohteita, jotka halutaan mukaan ohjelmaan. Minusta oli yllättävää, että huvipuistoista vain Legoland oli toivelistalla, vaikka ajoimme mm. suuren saksalaisen huvipuiston ohi. Sen sijaan nuoret valitsivat yllättäen mm. Anne Frankin museotalon sekä Dachaun keskitysleirin!

Mainittakoon tässä yhteydessä, että reissuilla ulkomailla oli aina sääntö, jonka mukaan porukka liikkuu turvallisuus-syistä aina vähintään kolmen hengen ryhmissä. Vain minä sain liikkua yksin ja sekin siksi, että hitaana kävelijänä olisin ollut ryhmälle riippakivenä hidastamassa kävelyä. Vielä tieto, että yhdeksän reissua tehtiin linja-autolla matkaten, mutta viimeinen reissu lennettiin Kreikkaan.

ENSIN TYÖ JA SITTEN HUVI

Koska rahoitusta oli tärkeä saada riittävästi, oli myös tehtäviä suoritettava monella tavalla. Osa tehtävistä tehtiin pareittain tai kolmen kesken, osa oli kaikkien yhdessä toteutettavia. Tehtäviä oli siivouksesta ja erilaisesta valvontatehtävästä tapahtumiin. Tuon tähän esimerkkinä vain yhden tapahtuman, jolla rahoitusta koottiin

KAUNIIT JA NIIN ROHKEAT

Kauniit ja rohkeat tv-sarja oli silloin muodikasta seurattavaa. Nuoret eivät halunneet matkia sarjaa suoraan, vaan he tekivät siitä ihan oman versionsa, ”Kauniit ja niin rohkeat”. Käsikirjoitus tehtiin porukalla toimistolla ja roolit jaettiin enemmän tai vähemmän sopuisasti porukalla. Minä en sarjaa ollut katsonut kuin pari jaksoa, joten sen sisältö ei ollut minulle kovinkaan tuttu. Nuoret kuitenkin valistivat minua asiassa.
Nuorten omassa versiossa kaikki sarjassa mukana olleet parit sekoitettiin uudella tavalla. Yksittäisiä kohtauksia otettiin sarjasta; mm. kun Stephanie heitti Sallyn uima-altaaseen. ”Sally” todella tönäistiin leikkialtaaseen, jossa oli vähän vettä. Esitys eteni esilukijan johdattelemana, mutta loppu oli kyllä ikimuistoinen: Tuomas oli puettu papiksi ja esiintymis-tilaan oli rakennettu kirkon alttari. Häämusiikin soidessa parit tulivat käytävää pitkin juhla-asuissaan ja asettuivat hääseremoniaa varten eteen. Tuomas eläytyi rooliinsa ja oli kyllä todella vakuuttava ”pappi”, joka vuorotellen kysyi kaikilta:”Tahdotko…” ja sai vastauksen: ”Tahdon”. Kun tämä osa oli ohi, oli häävalssin aika. Usko tai älä, jokainen pari (huom. 15-17v) tanssi häävalssin yleisön edessä! Se jäi kyllä monelle ikimuistoiseksi hetkeksi. Kun juttelin myöhemmin monien vanhempien kanssa, monet äidit kertoivat, että viikkoja on kaiket illat kotona tanssittu valssia…

MAJOITTUMISIA

Näillä reissuillamme majoituimme joko nuorisotiloissa, leirintäalueiden mökeissä tai myöhemmin Keski-Euroopassa retkeilymajoissa tai majataloissa. Yhdellä reissulla (jolla en itse ollut mukana edellisiltana myöhään sattuneen tapaturman takia) yöpyminen oli teltoissa. 
Asuinkumppanit porukka sai itse valita kuitenkin niin, että tytöt ja pojat majoittuivat erikseen lukuunottamatta nuorisotiloja. Niissä kun nukuttiin useimmiten ns. siskonpetimajoituksella lattialla. Majapaikkojen osalla oli muutama toimintaohje, joka oli ehdoton: Sisätiloissa ei tupakoida. Majapaikka jätetään vähintään yhtä siistiksi kuin se oli tullessamme. Alueen hiljaisuudenaika tulee muistaa. Kävin aina illalla joka mökissä / huoneessa toivottamassa hyvät yöt ja aamulla herättelemässä. Samalla näki, onko kaikki ok ja voi tarvittaessa hetken istahtaa juttusillekin. Altafjordin camping Norjassa antoi osalle porukasta uuden elämyksen: Kun illalla saavuimme alueelle, vesi ja veneet olivat lähellä m ökeille vievää tietä, mutta aamulla vesi oli kaukana ja veneitä pitkin mutaista rantaa. Vuorovesi oli monelle ennenkokematon asia…



Mökkien ja muiden majapaikkojen siivouksesta vielä tämäkin kerrottakoon: kaikille oli sanottu, että ennen lähtöä kierrän kaikki majoitustilat tarkastamassa, että ne tosiaankin ovat sovitussa kunnossa. Useimmiten olivatkin, mutta oli niitäkin kertoja, kun roskis oli unohtunut tyhjentää tai sängyn alle ei kukaan ollut kurkistanut. Olisi sinne jäänyt sukkia ja tennareitakin. Kun olimme tässä tarkkoja, saatoimme seuraavilla kerroilla majoitusta varatessamme kertoa yöpyneemme mm. tietyssä paikassa, josta voi kysyä, miten meni. Kysymislupa oli tietysti ko. paikasta lähtiessä sovittu. Tämä helpotti myöhemmin erityisesti Keski-Euroopassa majapaikan saamista, sillä nuorisoryhmät eivät olleet kaikkialle kovin toivottuja majoittujia.

ENSIMMÄINEN SNOOPY-REISSU SUOMESSA

Ihan ensimmäinen Snoopy-reissu tehtiin Suomessa ja kohteena oli Itä-Suomi. Siltä reissulta ei ole oikein kuvasatoa, mutta pari asiaa tulee mieleen: Olimme Parikkalassa, kun yksi kohteista oli sikäläinen patsaspuisto. Se on Veijo Rönkkösen luoma betonipatsas-puisto, joka on yhä edelleen tunnettu nähtävyys paikkakunnalla. Meille paikan yllätyksellisyys oli siinä, että patsaita lähestyttäessä ne alkoivat "puhua”. Patsaiden läheisyyteen oli sijoitettu nauhureita, jotka käynnistyivät, kun joku lähestyi patsasta. Se oli siihen aikaan jotain aivan erityistä!Toinen muisto liittyy illanviettoon paikallisten nuorten kanssa. Olimme majoittuneet leirikeskukseen järven rannalle ja porukan teki kovasti mieli iltauinnille vielä discon jälkeen. Hetken mietittyäni annoin ehdon uintiluvalle: Jos jokainen porukastamme osallistuu tanssiin, saatte mennä turvallisuusohjeet huomioiden illalla uimaan. Olin epävarma, mahtaako kaikkia todella saada mukaan, mutta niin vaan yhteishenki toimi ja jokainen oli tanssimassa! Minulle käytiin vielä erikseen sanomassa, että minun on tultava tarkistamaan, että näin tosiaan on… Uintilupa siitä heltisi ja suuri osa porukasta myös sen hyödynsi.

MITÄ TULIKAAN SANOTTUA?

Useaan kertaan varoittelin ennakkoon, että ulkomaillakaan ei kannata ääneen sanoa suomeksikaan kaikkea, mitä ajattelee… Olimme odottamassa Nordkapp’n menevää lauttaa lautta-rannassa. Pojilla tuli nälkä ja he menivät rannalla olleelle grillikioskille ostamaan purtavaa. Siinä pojat pohtivat ääneen, mitä mikin tuote on englanninkielellä. Joku sitten innostui kehumaan viehättävää myyjää malliin: ”On muuten hyvännäköinen typykkä” ja ”On muuten mahtavat ryntäät typykällä” jne. Myyjä -nuori neito- odotti poikien saavan aikaan päätöksensä, mitä ostaisivat. Viimein joku yritti englanniksi sanoa toiveensa, johon myyjä: ”Niin, mitä teille saikaan olla?” Kyllä, aivan selvällä suomenkielellä! Olin seurannut touhua vähän etäämmältä, mutta poikien poskien punastuminen kyllä näkyi kauas! Jatkossa tuolla reissulla ja myöhemmin muuallakin nämä pojat muistivat, ettei kannata sanoa ääneen kaikkea, mitä ajattelee…

5 MINUUTTIA MUUTTUI 35:KSI MINUUTIKSI

Toisella Norjan reissullamme olimme Keski-Norjassa majoittumassa erään kunnan nuorisotalolle. Saavuttuamme nuorisotalon pihaan, joku porukasta ilmoitti, että he lähtevät ensin ostoksille ja puretaan autosta tavarat vasta sen jälkeen. Meillä kun oli käytäntö, että tavarat puretaan heti paikkaan saavuttua ja sen jälkeen on muun toiminnan aika, tämä ehdotus oli uusi.
Ilmoitin porukalle, että vanha käytäntö pätee, jotta kuskit saavat pitkän työpäivänsä jälkeen vapaansa. Murinaa… ”Kyllä ne voi tulla hetkeksi autolle myöhemminkin”, ilmoitti joku porukasta osan ollessa samaa mieltä. Kerroin, että me emme voi velvoittaa kuskeja olemaan paikalla odottamassa, koska porukka palaa ostosreissultaan. Kysyin kahdesti, mitä tehdään tarkoituksena herättää heidät ajattelemaan asiaa kuskienkin kannalta. Sain vastauksen: ”Ensin ostoksille”, eli mielipide ei muuttunut. Tein ratkaisun, jonka jokainen mukana ollut muisti kauan: Käskin kaikki ulos riviin muutaman metrin päähän linja-autosta. Kun kaikki olivat siinä, pyysin kuskeja avaamaan tavaratilan luukut. Katsoin porukkaa sanomatta mitään ja aloin kantaa yksitellen yhteisiä tavaroita sisälle nuorisotalolle. Aina, kun joku yritti tulla avuksi, käskin hänet takaisin riviin. Kannoin yksin kaikki yhteiset tavarat sisälle ja aikaa kului n. 35minuuttia. Jos työn olisi tehnyt porukka yhdessä, aikaa olisi mennyt n. 5minuuttia! Sitten kerroin, että kulunut ylimääräinen aika oli pois heidän ostosajastaan. Oli äreää porukkaa, mutta osa kävi pyytämässä anteeksikin. Jokaisen omat tavarat siirtyivät heidän omin voimin ennätysajassa sisälleennen ostoksille lähtöä! Jatkossa ei sillä, eikä muillakaan reissuillamme tarvinnut kysyä, kumpi tehdään ensin. Minä kun kerroin tämän esimerkin aina ennen uutta reissua.

BUSSI HAJOSI TUNTURISSA

    Kaikenlaista voi tapahtua, vaikka tämä nyt oli yksi sellainen, johon ei oikein voinut varautua. Olimme ylhäällä vuorilla, kun bussi päätti, ettei sitä huvita enää… Tiesimme olevamme kaukana asutuksesta ja kylistä ja tiesimme, ettei käyttämämme tie ole mitenkään kovin vilkasliikenteinen. Mutta, vaihtoehtoja ei ollut. On mainittava, että onneksi tuolla reissulla kakkosjohtajana oli ammatiltaan kuorma-autoasentajana toimiva Pekka. Hän tutki bussin ja kertoi tietävänsä varaosan, joka nyt tarvitaan. Ongelma vaan oli sijaintimme. Bussi oli saatu ajettua levennykselle ja siinä se sitten nökötti. Pekka meni tien varteen odottamaan, josko tulisi auto ja apua sen myötä. Tulihan sieltä vähän iäkkäämpi pariskunta, joka myös pysähtyi. Pieni keskustelu tilanteesta ja ratkaisu: mies lähtee Pekan kanssa lähimpään kylään (jossa saa ostaa autovaraosia) n. 50Km:n päähän ja vaimo jää meidän kanssa bussin luo. Keitimme siinä kahvit ja juttelimme. Hän kyseli, mistä ollaan ja mikä tämä porukka oikein on. Kerroimme kaiken, mitä vain osasimme ja rouva oli innoissaan. Välillä sitten hätistimme innolla bussiin pyrkiviä lampaita vähän kauemmas. Aikanaan miehet palasivat tarpeellisen varaosan kanssa ja Pekka kävi töihin. Tarjosimme toki kahvit myös meitä auttaneelle miehelle. Tarjosimme myös rahaa (edes bensakulujen verran…), mutta hän ei suostunut millään ottamaan mitään. Meillä oli sinä vuonna porukan tekemiä Suomi-neidon mallisia seinäkelloja, joissa Auran kunta oli merkitty näkyviin. Päätimme antaa sellaisen heille ja sen he ilolla myös ottivat. (Näitä lahjoja annettiin muistoksi eri paikkoihin, missä kävimme.) Jotain tapahtuneen merkityksestä norjalaispariskunnalle kertoi sekin, että aikanaan saimme heiltä vielä joulukortinkin.

MUURILLE JA MEINASI TULLA YÖPAIKKAPULA

Saksassa kulkiessamme opimme monenlaista. Kun saavuimme Sassnitz’n, yleisilme oli harmaa. Lähdimme sieltä ajamaan kohti Berliiniä. Tiet olivat aikalailla huonokuntoisia, joten vauhtimme sen mukaista. Näimme matkan aikana harvinaisuuden, jota tuskin muualla näkyi; CD- eli diplomaattikilvillä varustettu Wartburg ajoi ohitsemme. Berliinissä menimme kuukausia aiemmin murtuneelle Berliinin muurille. Sieltä sai ihan luvallisesti ottaa mukaansa pienen palan muuria. Monelle joukostamme sellainen myös lähti mukaan. Muuri herätti paljon mielenkiintoisia keskusteluja, sillä sitä oli meidän, vapaassa maassa elävien, vaikea ymmärtää. Berliinissä aikataulu sitten petti kunnolla. Oltiin myöhässä jo sinne tullessa (ne huonokuntoiset tiet) ja jäätiin lisää vielä. Meille oli varattu (ja maksettu) yöpyminen rajan tuntumassa Länsi-Saksan puolella olleessa majatalossa, jonne piti saada tieto myöhästymisestämme. Niinpä päätimme pysähtyä tien varren huoltoasemalle, jotta voisimme soittaa majapaikkaamme. ”Ei Saksa vielä ole niin yhdistynyt, että voisitte täältä soittaa länteen”, oli pahoitteleva vastaus huoltoasemalta. Mitäs nyt? No, meillä oli varmuuden vuoksi mukana nuorisotoimiston matkapuhelin, jota olimme ajatelleet kustannussyistä käyttää vain hätä-tilanteessa. Mutta, tämä oli hätätilanne! Niinpä paremmin englantia puhuva reissun kakkosjohtaja, Ritu, sai tehtäväksi soittaa majapaikkaamme. Vastaus oli tyly; majatalo sulkee ovensa (muistaakseni klo 21) eikä sen jälkeen ole pääsyä sisään. Ei, vaikka yö oli maksettu! Ystävällisesti englantia puhunut Ritu luovutti sitten puhelimen minulle. Siinä minä sitten surkealla koulu-saksalla aloin selittää tilannetta. Äkkiä kaikki muuttui ja omistaja (vaiko vuorossa ollut henkilö, en tiedä) totesi, että tietenkin meitä odotettaisiin ja talo tarjoaa väsyneille matkalaisille iltateenkin! Kannatti yrittää maan kielellä vaikka huonollakin taidolla!

DACHAU HILJENSI PORUKAN

Luulenpa vain, ettei porukka tätä vierailua suunnitellessaan oikein tiennyt, mitä oli tulossa. Dachaun keskitysleiri oli ensimmäinen laatuaan. Leiri rakennettiin käytöstä poistuneeseen ruutitehtaaseen ja valmistui 21. maaliskuuta 1933. Nykyisin alueella toimii keskitysleirimuseo. Sinne olimme menossa nuorten omasta toivomuksesta. Dachau on synkkä, kamala ja ajatuksia herättävä paikka. Siitä olin varoittanut väkeä ennakkoon ja sen porukka tuli myös huomaamaan päivän aikana. Oli todella kaunis kesäpäivä, helteinenkin. Laaja kenttä, jossa vangit kokoontuivat säällä kuin säällä, oli jo sellaisenaan puhutteleva. Museossa oli esillä kuvallista kertomusta kaikesta kauheudesta, mutta myös paljon tavaraa. Ei sitä kaikkea pystynyt sulattamaan omassa päässään. Kauheuden tunne kasvoi, kun kävimme (tai halukkaat kävivät, kaikki eivät pystyneet) vielä krematorio-rakennuksessa.
Museon edessä on kansainvälinen muistomerkki, jossa palaa ikuinen tuli ja jonka tekstinä lukee: ”Ei koskaan enää”. Muistomerkiltä bussillemme matkasi todella hiljainen joukko. Vaikka aikataulun mukaan meidän olisi pitänyt lähteä välittömästi eteenpäin, se ei ollut mahdollista. Porukka istui nurmikolla bussin vieressä ja meidän oli välttämätöntä purkaa kokemusta siinä heti. Keskustelimme pitkään koetusta ja jokainen sai kertoa kokemastaan omaan tahtiinsa. Nyt oli tärkeämpää purkaa ahdistus kuin olla aika-taulussa. Olen jälkeenpäin jutellut tästä useidenkin mukana olleiden kanssa. Jokainen kertoi olleensa järkyttynyt nähdystä, mutta myös tyytyväinen, että siellä käytiin.br />Tämä käynti antoi erilaista näkemystä siitä, mihin ihminen voi pystyä”, totesi kuvaavasti eräs mukana ollut. En kuitenkaan vieläkään suosittele tätä kohdetta herkimmille, sillä, varsinkin, jos ei ole mahdollista purkaa asiaa välittömästi jonkun kanssa, vierailusta voi jäädä ahdistava olo.

TIE EI MIHINKÄÄN

Innsbruck'issa Itävallassa näimme useammassakin paikassa tienpätkän, joka ei vienyt mihinkään. Tähän piti saada selitys, sillä ne tuntuivat jotenkin oudoilta. Selitys myös saatiin: kun Itävallassa on vuoristoteitä, erityisesti isojen (rekka)autojen ja bussienkin jarrut ovat välillä kovalla koetuksella. Nämä tienpätkät, jotka ovat rakennetut mäen malliin, ovat näille autoille varalla, jos jarrut pettävät. Kun iso auto menee jarruttomana mäkeen, sen vauhti pysähtyy ja voidaan välttyä ehkä vakavaltakin onnettomuudelta. Tämä oli hyvä opetus ja tieto jäi varmaan monen mieleen.

SAMMAKKOVAROITUS

Tähänkin törmäsimme Innsbruckissa. Olimme käyneet Innsbruckin hyppyrimäen juurella (sen, josta talvella tulee tv:stä mäkihyppykisat), kun lähtiessämme sieltä jatkamaan matkaa, näimme oudon liikennemerkin: se oli varoituskolmio, jonka keskellä oli sammakon kuva! Siis että mitä, sammakko! Taas tarvittiin viisasta neuvoa. Meille kerrottiin, että ko. paikassa (ja kaikkialla, jossa tuollainen merkki on) on usein tiellä paljon sammakoita. Jos siihen sitten ajaa autolla, tie muistuttaa enemmän luistinrataa kuin tietä. Niinpä kuskin on syytä tarkkailla mahdollista sammakkovaaraakin.

  OPETUS KAAHARILLE

Ajoimme moottoritietä Hollannissa, kun erityisesti poikien huomio kiinnittyi henkilöautoon, joka kaahasi alempana menevää pikkutietä aivan kanaalin varressa. Auto meni hurjaa vauhtia ensin ohi, pysähtyi ja meni kohta taas hurjaa vauhtia ohi. Se jo lähes kaikkien huomion ja sitten… henkilöauton kuski sai opetuksen: joku ohjauksessa meni pieleen ja auto meni kovalla vauhdilla suoraan kanaaliin.
Joku porukasta huusi kuskillemme: ”Pysähdy”, mutta kuski kertoi havainneensa parinkin auton jäljessämme jo pysähtyneen. Paikalliset pystyivät varmaan meitä paremmin auttamaan, kun tiesivät yhteystiedot ym. Eikä silloin ollut edes kännyköitä avun hankkimiseksi. Ei olisi kannattanut moiseen kaahailuun lähteä…

HILJAISUUS ON VAIKEAA

Näillä reissuillamme mukaan ilmoittautuneet nuoret valitsivat suurimman osan käyntikohteistamme. Yksi sellainen oli Amsterdamissa Anne Frankin Talo- nimellä oleva kohde. Kerroin talon taustasta nuorille ennen sinne menoa. Talohan sijaitsee kanaalin rannalla ja siellä kertasimme vielä tärkeän yksityiskohdan: Ollaan hiljaa! Jos on aivan pakko sanoa jotain, sen saa tehdä vain kuiskaten. Käynti talossa herätti monenlaisia ajatuksia kirjahyllyn taakse piilotettuine salaovineen ja hiljaisuuden vallitessa. Vain muutamat kuiskaukset keskeyttivät hiljaisuuden. Kuitenkin kovin pian hiljaisuus unohtui ja huoneessa kävi melkoinen pulina. Kun palasimme autolle, muistutin: ”Ajatelkaapa, Anne Frank, joka oli vasta teini, ja perheensä joutui olemaan siellä yläkerrassa liikkumatta ja puhumatta koko työpäivän ajan ollakseen paljastumatta. Teiltä ei onnistunut edes tunnin hiljaisuus…” Myöhemmin kotiin palattuamme moni kertoi lukeneensa Anne Frankin päiväkirjan ja ymmärtäneensä ihan eri tavalla käyntimme kohteessa.

POIKETKAAPA PÄÄTIELTÄ

Jokainen vähänkin enemmän matkaillut tietää, etteivät erilaiset matkaoppaat kerro läheskään kaikkea mielenkiintoista paikkakunnista. Nykyisin netistä saa tosipaljon tietoa, mutta tässä kerrottujen tapahtumien aikaan vasta aivan viimeisillä kerroilla oli netti käytettävissä. Silloinkin vielä hyvin rajallisin tiedoin. Olimme ajaneet käsittämättömän upeaa Afsluitdijk’n patoa kohti Den Oever-nimistä kylää, jonne majoituimme. Afsluitdijk (suom. sulkupato) on 35 kilometriä pitkä patorakennelma Alankomaissa. Vuonna 1933 valmistunut pato rakennettiin erottamaan Pohjanmereen kuulunut Zuiderzeen lahti järveksi, jolle annettiin nimi Ijsselmeer. Padon vaikutuksesta sen toisella puolella on suolainen merivesi ja toisella puolella makea järvivesi. Majapaikkamme oli pieni, viihtyisä hostelli aika lähellä sillan toista päätä. Illalla sitten tuli henkilökunnan kanssa puhetta matkastamme ja aikeistamme seuraavalle päivälle. He ehdottivat, että tekisimme pienen mutkan ja ajaisimme kuuntelemaan tuuliurkuja. Saimme paikallisen matkailu-lehden, jossa oli kuva ja vähän tietoakin tuuliuruista. Koska seuraavan päivän ohjelma ei ollut kovin tiukka, päätimme tehdä ehdotetun mutkan. Saavuttuamme parkkipaikalle tuuliurkujen lähistöllä, moni katsoi pettyneenä pystyssä törröttäviä eri korkuisia bambuja. ”Noitako me tultiin katsomaan?”, kysyi moni. ”Mennään lähemmäs ja kuunnellaan”, totesin. Onneksi silloin kävi pieni tuuli ja kun seisoimme hiljaa tuuliurkujen lähellä, saimme kokea luonnon maksuttoman musiikkielämyksen. Oli helppo kuvitella, miten erilainen tämä elämys olisikaan  erilaisen tuulen aikaan. Kannatti kuunnella paikallisten vinkkiä…

LEGOLAND

Monelle tulee Legolandista mieleen lapsiperheiden vierailut kohteessa. Tosiasia on, että siellä oli laajasti aivan kaiken ikäisiä, eivätkä nuoremme mitenkään erottuneet joukosta. Mitä nyt pienikokoisin taisi ajella lasten leikkiautolla…
Legoland on sekoitus ihmetystä ja ihastusta herättävää rakentelukokonaisuutta ja suurta kauppaa. Kun kiersi eri maita kuvaavia kohteita, useimmista tosiaankin kohde oli helposti tunnistettavissa jopa ilman esittelytekstejäkin. Suomesta Legolandissa olivat Olavinlinna ja Punkasalmen asema, mutta ne on kuulemma jossain vaiheessa purettu pois. Tuleekin kysymys: mitä Suomesta voisi jatkossa olla mukana Legolandissa ja miten ne saisi sinne? Kaiken kaikkiaan Legoland oli silloin jo sen ajan mukaan suuri kohde, mutta se on vuosien myötä laajentunut ja monipuolistunut todella paljon.

PÄIVÄN SNOOPY

  En muista, missä vaiheessa reissuillamme alettiin jakaa ”Päivän Snoopy”-nukkeja. "Päivän Snoopy" oli joku, joka oli päivän aikana tehnyt jotain merkittävää. Valinta tapahtui suljetulla lippuäänestyksellä. Oli sovittu, että sama henkilö voi saada tunnustuksen vain kerran. Vaan, olivat nuoret tässä asiassa uhmakkaita ja äänestivät (varmaan yhteisellä sopimuksella, niin luulen) allekirjoittaneen kahdesti tunnustuksen saajaksi. Toinen tuli reissun viimeisenä päivänä ja sen arvelen olleen erikseen sovittu asia.

KYMMENES REISSU OLI ERILAINEN

Kymmenes Snoopy -reissu tehtiin sitten eri tavalla, sillä lensimme Kreikkaan. Tämä reissu kesti vain viikon. Kohteeksi valikoitui Kos’n saari. Kun aiemmat reissut oli tehty bussilla ja ruoka tehtiin itse, nyt lennettiin ja nyt käytiin ruokailemassa valmiissa pöydässä. Tämä reissu oli sitten myös viimeinen Snoopy -reissu.

RUOKAILUKOKEMUKSIA

Ruoka oli yksi tämän reissun jutuista. Kokemuksia oli laidasta laitaan. Kun majoituimme huoneistohotelliin, meillä ei ollut valmista aamiaista. Niinpä aamiainen valmistettiin itse. Oli normijutut (leivät, leikkeleet yms.), mutta tarjolla oli myös puuroa. Kyllä, se oli annospussissa, johon piti lisätä vain vesi. Tälle porukalle ei puuro maistunut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. No, en voi asiasta enempää rutista, kun en itsekään saa aamulla puuroa alas. Tällä reissulla nuorten tehtävänä oli päivittäin etsiä sopiva yhteinen ruokapaikka ja käydä siellä tekemässä pöytävaraus isolle ryhmällemme. Tässäkin tuli sitä aiemmin mainittua kieliharjoitusta, mutta samalla piti selvittää mm. hintoja, saatavilla olevia ruokia yms. Ja porukkahan teki sen. Ruokailimme monessa mukavassa paikassa huomioiden, että emme menneet Kreikkaan syömään suomalaista ruokaa. Välillä myös pyysimme taustamusiikiksi kreikkalaista musiikkia ja se selvästi lisäsi henkilökunnan tyytyväisyyttä joukkoomme. Monessa paikassa nuorten lähdettyä jäin hetkeksi istuskelemaan tavernaan ja aina joku henkilökunnasta kävi kehumassa nuoriamme! Pettymyskin koettiin kerran. Olin itse käynyt edelliskesänä (kuten muutamana aiempanakin) saarella ja pyöräillyt muutaman kilometrin päässä olevaan tavernaan. Niinpä ehdotin, että menisimme kerran sinne, mutta asia pitää varmistaa. Varmistus sujui hyvin, mutta… kun illalla sitten menimme paikkaan, siellä oli hiljaista. Ei yhtään asiakasta, vaikka paikka oli aika iso. Vähän arvelutti, mutta olihan me varattu pöydät, joten jäimme. Tämä oli ainoa kerta, kun suuri osa joukostamme oli pettynyt ruokaan ja koko paikkaan. Tällaisiakin muistoja tarvitaan, jotta osaa antaa arvoa niille hyville muistoille.

KIERRELTIINKIN VÄHÄN

Asklepieionin raunioille tehtiin pyöräretki yhtenä päivänä. Siellä sanotaan olleen maailman ensimmäisen sairaalan (tai parantola-nimellä sitä kai kutsuttiin), mutta alueella on ollut myös kylpylä ja temppeli. Hippokrateen plataanipuuaukio, jolla Hippokratee aikoinaan opetti lääketiedettä, on eräs tunnettuja kohteita Kos’n kaupungin keskustassa. Toki sielläkin piti käydä. Kun Tigaki sijaitsee 12 kilometrin päässä kaupungista, ja sen rantaa pidetään yleisesti saaren parhaana, se oli yhden päiväretken ohjelmassa. Keramiikkapaja (nimi on kadonnut muistista), joka sijaitsi sen mainitsemani epäonnistuneen tavernan lähellä, oli mukava kohde hankkia matkamuistoja. Siellä tehdyt keramiikkatyöt olivat taidokkaita ja koristelu aitoa kreikkalaista.

🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀🍀

Nyt voin sanoa vain: esimerkiksi tällaisia muistoja suuren määrän muunlaisia lisäksi on mieleen jäänyt parikymmentä vuotta nuorisotyössä mukana olleesta toiminnasta. Olen kiitollinen, että sain nekin kokea!