Jossain netin syövereissä törmäsin muutama päivä sitten kuvaan, jossa oli merkittynä 10 maata, joissa on eniten yksin eläviä ihmisiä. Suomi on sijalla kolme (3.) Norjan ja Tanskan jälkeen.
Yksin eläminen voi olla vapaaehtoista, jopa joillakin toivottuakin, mutta se voi olla myös tuskallinen asia. Onkohan missään oikein tieteellisesti tutkittu sitä, kuinka suuri osa yksin elävistä tekee sen vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin? Minun tuntemistani yksin elävistä reilusti yli puolet kertoo, että haluasi jakaa elämänsä jonkun toisen kanssa. Osalla heistä toive on puoliso, osalla kumppani. Kumppani tarkoittaa tässä joko eri sukupuolta tai samaa sukupuolta olevaa ihmistä, jonka kanssa tuntee syvää kiintymystä, mutta ei seksuaalista halua.
Olen tätä asiaa joskus mietiskellyt itsekin. En kaipaa puolisoa, mutta jonkinmoinen kumppanuus voisi toimia, jos sellainen ihminen tielle sattuisi. Olisihan se mukava, kun voisi jakaa asioita, jutella kaikenmoista, tehdä yhdessä kaikenmoista, mutta ilman mitään parisuhdevaatimuksia.
En kuitenkaan ole mitenkään "haku päällä", sillä ihminen tulee, jos on tullakseen. Elämä itsekseenkin on ihan riittävän hyvää! 🍀
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Niinkuin toivot muiden kommentoivan sinulle, niin kommentoi sinä muille.
Asiattomat viestit poistetaan selityksettä.