18.9. Ensirakkauden päivä

   Ensirakkaus on se maailmoita mullistava tunne, joka ei koskaan sellaisenaan palaa. Kaikki on niin uskomattoman upeaa ja ihanaa ja mielessä on ajatus ikuisesta onnesta.  Valitettavasti se vaan harvoin kestää.

Minä muistan aina Harrin, 201cm pitkän tummahiuksisen pojan, joka sai sydämen sykkimään monta ylimääräistä lyöntiä. Harri kulki koulumatkoja kanssani, vaikka asuimme aivan eri suunnilla. Kun en saanut kotoa lupaa viettää aikaa Harrin kanssa, keksimme mitä erilaisempia juttuja saadaksemme sitä aikaa. Menimme mukaan seurakuntanuoriin, koska sen kotiväkeni hyväksyi - tosin tietämättä, että Harri liittyi asiaan. Kun edessä oleva pitkä kesä kauhistutti, sovimme saavamme ehdot matikasta. Sitten olikin pakko mennä ehtolaiskurssille ja kokeeseen. 
Perheemme oli muuttanut uuteen omakotitaloon ja pihalle piti saada kasveja ym. Harrin isä oli puutarhuri ja niinpä Harri sai mahdollisuuden tulla mukaan auttamaan uuden pihan valmistelussa. 
Aikanaan koulu loppui ja minä jouduin leikkaukseen ja olemaan sairaalassa pari kuukautta. Harri oli saanut moottoripyörän ja yllätyksekseni hän eräänä päivänä ilmaantui sairaalaan mukanaan sinikantinen kirja. Kirja oli rakkausromaani. Ei siihen aikaan ollut soveliasta, että teini-ikäiset ovat jossain kahdestaan, mutta minä tiesin, miten osastolta pääsee karkaamaan ja Harri työnsi minut pyörätuolissa ulos. Vasta illan hämärtyessä hän vei minut takaisin.
Kauan tuon jälkeenkin kirjoittelimme, sillä olimme lähteneet eri paikkakunnille. Kuulin, että Harri valmistui hortonomiksi -kuten oli jo kouluaikana haaveillutkin-. Vuosikymmeniä myöhemmin törmäsin netissä Harrin kuvaan erään vammaisjärjestön sivuilla. Paljon muistoja heräsi, mutta en rohjennut ottaa yhteyttä. Kaikella on aikansa, ajattelin...